UHMAIKÄ – eli mäkin haluun rokkitähdex

Vaasalaispoppoo lauleskeli kerran rokkitähdeksi haluamisesta. Halu. Sitä on kaikilla, eikä vain rokkitähdeksi, vaan paljon muutakin kaikki haluaa. Hyvänä esimerkkinä reilu parivuotias sukulaispoikana. Mä haluun jugurttia, mä haluun jäätelöä, mä haluun ihan kaikkea. Mun lelut, sun lapses ei saa koskea niihin. Tuttuja tilanteita jokapäiväisessä (tai toispäiväisessä, eihän kaikilla ole lapsia, ja vielä pienemmällä todennäköisyydellä kaikilla olisi juuri kaksivuotiaita lapsia) elämässä. Kun sitten päivän on saanut pulkkaan, jopa näinä lumettomina aikoina, on aika rentoutua. Lämmin teekuppi, pari piimälimpun siivua juustolla ja savupalvikinkulla höystettynä, sekä tietysti kaukosäädin. Päivä on mennyt taas lujaa ohi tietämättä mitä maailmalla on tapahtunut. Illalla teksti-tv:n ja Ylen uutisten (maksukanavien uutistenlukijat on mukahauskoja ja uutiset omistajan määrämiä) välityksellä kurotaan yleissivistysaukko umpeen. Leppoisa krohina viereisessä huoneessa kertoo lapsen olevan unten mailla. Silti uhmaikä jatkuu.

-          MÄ HALUUN WRIGHT-PHILLIPSIN!, huutaa Redknapp.

-          MÄ HALUUN FIFAN PUOLUSTAVAN MUA, KUN EN HALUA MYYDÄ RONALDOA!, elämöi Alex Ferguson, lisäten hiljaisesti: - mä kanssa haluan Berbatovin vaikka sillä on sopimus Spursin kanssa.

-          MÄ HALUAN LAMPARDIN, ESSIENIN JA DROGBAN, KOSKA NE OLI MUN KAVEREITA LONTOOSSA!, esitelmöi sapattivapaansa päättänyt José Mourinho.

Toiminta on mennyt jo naurettavuuksiin. Ensin koitetaan väkisin mediaa hyväksikäyttäen saada painostus aikaiseksi, ja tämän jälkeen agentit antavat ”varmoja” lausuntoja x-määrästä puntia, joka lyödään pöytään. Vastaiskuna pelaajan ”omistava” seura haukkuu julkisesti, edelleen mediaa työvälineekseen orjuuttaen, vastapuolensa kertoen heidän toimineen väärin. Loppujen lopuksi huudetaan isää, Sepp Blatteria apuun, selvittämään keskenkasvuisten ”veljesten” riitaa hiekkalaatikolla. Hyvin usein nämä miehet ovat korkeasti koulutettuja, pitkän uran tehneitä, yli viisikymppisiä. Ei juttujen tasosta uskoisi.

Tavalliset palkansaajat, normaalissa päivätyössä käyvät ihmiset, voivat lopettaa työsuhteen omasta halustaan. Myös työnantajalla on siihen oikeus, mutta huomattavasti huononpi. Jos minä tältä istumalta päättäisin sanoa itseni irti määräaikaisesta työsuhteesta (joita siis nämä jalkapalloilijoiden sopimukset ovat), saisin kuukauden sisällä mennä uuden, paremman ja mukavamman, työnantajan palkkalistoille. Nämä on siis hypoteeseja. Jalkapalloilijat eivät ole samassa asemassa, mikä on mielestäni väärin. He eivät voi ilmoittaa jättävänsä seuraa. Kynsin hampain joukkueet pitävät kiinni pelaajistaan, jotka ei halua pelata enää vanhoissa väreissään. Työpaikkakiusaamista. Vaikka heillä on eri mittakaavassa palkat ja edut, ovat he silti ihan yhtälailla työtätekeviä kansalaisia. Heidän työstään vain maksetaan järjettömiä palkkoja, ja palkkioiden suuruus johtuu juurikin näistä uhmaikäisistä managereista, jotka haluaa ja haluaa, rahasta välittämättä.

Kodeissa riidat ratkaistaan yleensä puhumalla perheen sisällä. Harvemmin niistä kerrotaan naapurille. Sanktiot ovat viikkorahan menetyksestä kotiarestiin. Uhmaikäinen lapsi oppii. Seuraavalla kerralla riidellään jostain toisesta asiasta. Suosittelenkin jokaiselle huippumanagerille kuuden kuukauden siedätyshoitoa. Pari kahdesta kolmeen vuotiasta lasta kotiin asumaan. Siinä sitte voivat katsella peiliin ja todeta kuinka typeriä he ovat. Ja koettaa samalla oppia jotain.

Ferguson ei halua Ronaldon lähtevän.